Vuoropuhelu elämän kanssa

Nelisen kuukautta olemme rohkeasti astuneet esille. Tässä minä olen. Vanha ihminen. Mieleen nousee huikeita hetkiä: kuusivuotias Josefiina, joka istuu etupenkillä katsomassa Daniellea, valkokankaalla neljässä minuutissa tytöstä mummoksi vanhenevaa. Heti etupenkin tyttö oivaltaa juonen ja suu aukeaa laskemaan: neljä – kuusi- kymmenen – ääni kovenee vähtellen ja kun vihdoin päästään viimeiseen kuvaan, tulee jo riemukkaana huutona KAHDEKSANKYMMENTÄKUUSI. Juuri kun valkokangas pimenee.

dialogihuone1

Näyttelyssä on kuultu koskettavia, hauskoja ja vaikuttavia tarinoita lapsuudesta. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Tai yhdeksänvuotias Ronja dialogihuone kakkosessa, siinä josta etukäteen epäiltiin tulevan kuivakas tilastohuone Siellä yhtäkkiä kirkas, heleä nauru täyttää tilan kun videon selostaja lausuu Mynhhen – siitä tämä Frankfurtissa asuva tyttö löytää samanlaisen riemun kun pohjalaanen Kuopion torilla kuullessaan  ”mittee työ…”.

Kuvia nousee mieleen, naurua ja kyyneleitä, ihmettelyä – ”onks vanhana tosiaan näin raskasta kävellä” kysyy minulta parikymppinen rastapää painot nilkoissaan.

Olisi voinut alkaa masentaa noilla kierroksilla, mutta kun ei. Heurekan innoittajat ihmeellisellä tavalla kouluttivat meidät mielestämme jo kaiken tietävät löytämään kaikesta jonkin hyvän puolen. ”Otetaan siitä koppi”- ja jo löytyi synkemmästäkin lohkaisusta jokin mahdollisuus eteenpäin.

valokuvat5

Näyttelyssä käsitellään vanhenemisen teemaa muun muassa kuvien avulla. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Kieltämättä nimi ”innoittajat” tuntui aluksi oudolta. Nyt siinä on jo sisältöä, se elää, niin että voi antaa rauhassa tukan nousta pystyyn, suun levitä hymyyn ja jättää sanomatta se synkkä asia mikä oli jo kielen päässä.

Vuoropuhelua elämän kanssa on käyty pääosin näyttelyvieraiden omassa mielessä. Me dialogioppaat olemme  saaneet vain kulkea rinnalla, sinisestä olohuoneesta tarraseinälle, jossa ikähaitari on nollasta 100 plussaan, keltaiseen ja pinkkiin huoneeseen, jossa voi kokea vapinaa, painoa ja heikentyviä aisteja, mutta myös vanhenemisen riemua, eläköitymisen yllätyksellisyyttä- Siitä pyöreään huoneeseen jossa tulevaisuus hahmottuu uudella tavalla. Mukana koko ajan me, jokainen turvallinen ja kukin omalla tavallaan ihmisenlainen ikääntynyt opas. Olen ylpeä siitä että meitä ei ole nimitetty seniorioppaiksi niin kuin Bernin vastaavasaa näyttelyssä vaan dialogioppaiksi. Keskustelun osapuoliksi.

Nyt alkaa olla loppusuora edessä. Ostaisinko loppukuusta päivälipun ja ajelisin junalla Tikkurilasta Puistolaan, hyppäisin siinä pois ja tulisin takaisin. Jo tunnissa ehtisin tehdä monta matkaa, päivässä kymmeniä. Junassa voisin istahtaa jotakin kulkijaa vastapäätä ja
Heurekan kohdalla ohimennen lausahtaa: ”Mukava työpaikka tuo Heureka”, ”tuli oltua tuossa talossa töissä,” ootko käynyt koskaan tuolla”, ”siellä rotatkin pelaa koripalloa”, ”meikäläinen pääsi Heurekasta eläkkeelle”… Aloitusrepliikkejä voin keksiä lisää, ja jos keskustelu jatkuu, ajaa pari pysäkkiä eteenpäin ja sitten taas palata takaisin.

dialogihuone2

Tilastohuone on kaikkea muuta kuin tylsä paikka. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Heurekan tiedekeskus kolkuttelee tietämisen rajoja. Paitsi tätä vuoropuhelua elämän kanssa se voi tutkia vaikka sitä, että avautuuko kynnenmustuaisen jostain täplästä kokonaan uusi maailmankaikkeus tai toisaalta sitä, onko meidän huimaa vauhtia laajeneva universumimme vain tomuhiukkanen jonkin toisen kaikkeuden keskellä.

Mutta Dialogi ajassa-näyttelyn kysymyksenasettelu johtaa väistämättä asiaan, josta kukaan ei pääse yli eikä ohi, nimittäin Dialogiin kuoleman kanssa. Siihen näyttelyyn voidaan myös rakentaa huoneita joissa voi kierrellä oppaan kanssa. Ja mikä parasta, siihen ei Heurekan tarvi hakea ja kouluttaa oppaita monen sadan hakijan joukosta.

Tässä me olemme.
Valmiina.
Valmistelut kannattaa aloittaa ajoissa.

Ettei Dead Line yllätä.

Hinski Honkkila, 73,
dialogiopas

Mainokset

Meidän jengi osa 4

Niinhän ne menivät joulu ja uusi vuosi ihan tuosta vaan. Onkohan iällä vaikutusta ajan kulkuun? Toisaalta välillä on hyvä hiljentyä. (Tästä sanasta muuten tuli jouluna paljon puhuttua ja totesimme että suomalaiset aina ”hiljentyvät”.) En ollut työvuorossa pyhinä ja tuntui aika omituiselta, kun työrytmi katosi. En tavannut työkavereita, muuta kuin somessa, ja silloin oivalsin, ettei se some korvaa elävää ihmistä. Sellaista, jonka kanssa voi naamatusten jutella, katsoa silmiin ja vaikka pikkasen halata, vaihtaa sanoja ja ajatuksia.

elina

Rupatteluhetki näyttelyssä. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Olemme saaneet tänä syksynä kokea jotain eriskummallista. Työnteko onkin ollut aivan jotain muuta, mitä kenties odotimme. No, onhan niitä hetkiä ollut, kun on tuntunut turhauttavalta kun ei ole ollut asiakkaita, mutta siitä huolimatta uskallan sanoa, että motivoituneempaa porukkaa en ole koskaan tavannut työmailla.

Poiketen suomalaisesta peruskäyttäytymisestä olemme käyneet jopa houkuttelemassa Heurekan muita asiakkaita näyttelyyn. Osa näyttelyyn värvätyistä suhtautui näyttelyyn epäilevästi, mutta valtaosa heistä palasi kierrokselta tyytyväisinä ja yllättyneinä. Kohtasin useamman kerran tapauksia, joissa isä tai äiti oli päättänyt, että lasta ei kiinnosta kierros ikääntymisestä kertovassa näyttelyssä. Oli ilo huomata, että usein lopputulos olikin päinvastainen: lapsi nautti ja oli hyvin kiinnostunut.

kutominen

Neulepuikkojen kilkatus on tuttu ääni dialogioppaiden taukohuoneessa. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Kohdalleni on kuluvina kuukausina sattunut muutama unohtumaton kierros. Eräällä kierroksella japanilainen elokouvatuottaja innostui näyttelystä valtavasti. Hän otti paljon kuvia ja kyseli. Hän olisi halunnut viedä näyttelyn Japaniin!

Toisella kierroksella kiinalainen nuori nainen ja minä itkimme yhdessä, koska kuvien katselu dialogihuoneessa oli koskettavaa ja ajankohtaista. Yhtenä päivänä malesialaisen äidin kierroksesta tuli yllättävän henkilökohtainen. Äiti kuunteli näyttelyyn kuuluvaa tarinaa pankkivirkailijasta, joka ei pitänyt työstään. Hän kertoi, että on itsekin pankissa töissä eikä viihdy siellä kovin hyvin. Mikä sattuma!

Tammikuussa meillä on enää kaksi viikkoa työrupeamaa ja sitten se loppuu. Luulen että jokainen jengistä miettii, että mitäs nyt? Osalla jatkuu muut harrastukset ja mahdolliset luottamustehtävät, mutta on heitä, joille tämä työ on ollut henkireikä arkirutiineihin.

Haluan lopuksi kiittää kaikkia mukana olleita tästä unohtumattomasta ajasta ja toivottaa kaikille pitkää ikää ja tervettä elämää!

Kaj-Erik Fohlin, 70,
dialogiopas

 

Rikasta elämää aina vaan

Olen oppinut valtavasti vanhenemisesta näinä kuukausina, joina olen työskennellyt Heurekassa dialogioppaana teemana hyvä vanheneminen. Vanheneminen on väistämätöntä. Siinä on yleisiä ja yleistettäviäkin piirteitä, mutta kokemuksena se on hyvin yksilöllinen tapahtuma. Se on jokaisen ihmisen ihan ikioma juttu.

ela%cc%88kkeella%cc%88_blogi

Tällä penkillä pääsee kokeilemaan, miltä tuntuu olla eläkkeellä. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Pahimmillaan siinä voi kai alkaa vierastaa niin itseään kuin kanssaihmisiään ja elämää yleensä, koska on niin erilaista olla ja elää nuorehkona kuin vanhana. Parhaimmillaan taas voi alkaa pitää itsestään ja muista uudella tavalla, kun ei enää arvioi itseään muiden silmin ja ajatuksin, vaan tietää tarkemmin mitä (loppu)elämältä haluaa, mitä ehdottomasti ei. Se on sitä integriteettiä. Kertyy kykyä hylkiä manipulointia.

Minulla on useita dialogiopaskollegoita, joilla on tekoniveliä. Joillakin niitä on jopa pari. Sitä ei ulkopuolinen huomaa, mutta tiedän niistä, koska ovat kertoneet. Se antaa valtavasti toivoa. Ei tarvitse niin pelästyä, jos kulumia ilmenee ja nivelet alkavat reistailla. Siihen tautiin löytyy apua ja taas voi seistä ja samota ja nauttia elämästä.

vieraskirja

Näyttely ja ikääntymiseen liittyvät keskustelut ovat koskettaneet monia. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Elämästä voi nauttia ja sitä voi elää valtavan monella tavalla joka iässä. Niin kuin se yksi dialoginäyttelyssä käynyt noin kuusivuotias poika, joka selosti miksi hän piti eräästä kuvasta, jossa oli mies ja poika, jotka molemmat onkivat. Poika piti kovasti onkimisesta ja ulkona olemisesta ja kerran kun matoja ei ollut löytynyt, hän oli veljensä kanssa laittanut koukkuun purkkaa. Ei tullut kalaa, mutta saipahan istua ongella veljen kanssa ja se oli ollut kivaa.

Lapsuuskin on yksilöllinen tapahtuma. Se eletään monella tavalla. Siinäkin tarvitaan kykyä osata luoda nautinnollisia hetkiä. Elämää ei eletä ihan vain yleisesti missään vaiheessa.

Lena Björklund, 73,
dialogiopas

Miltähän tuntuisi istua yksin kotona robottihyljettä silitellen?

Enää kuukausi aikaa toimia dialogioppaana.

Näyttelyssä olen seurannut ihmisten reaktioita eläköitymisosuuden tapahtumassa. Muutaman kaulaan on ripustettu riipus, jonka saan hälyttämään merkiksi, että heidän on nyt aika siirtyä eläkkeelle. Lapsista on huvittavaa saada rintaansa eläkeläispinssi. Nuoret aikuiset vaikuttavat hämmentyneiltä. He tiedostavat jo, että heidän matkansa kohti eläkeikää on jo alkanut. Moni heistä epäilee, ettei ikinä saa eläkettä, tai jos saavat niin paljon nykyisiä eläkeläisiä iäkkäämpinä. Vanhemmille näyttelyvieraille eläkeasiat ovat jo tuttuja. Nuoremmat heistä odottavat sitä, vanhemmat puolestaan tuumivat, että vapaus on eläkeläisenä parasta.

Keskustelussa nousee hyväksi puoleksi se, että saa tehdä, mitä huvittaa. Toisaalta ei ole enää varaa tehdä sitä kaikkea, eikä ole enää kaikkia kavereita, joiden kanssa meneminen oli niin helppoa ja hauskaa. Työkaverit jäävät. Voi jäädä leskeksi. Lapset muuttavat maailmalle. Jää yksin.

tiimalasit3

”Nuoret epäilevät, etteivät pääse eläkkeelle kuin 7-kymppisinä.” Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Tilasto-osuudessa saadaan tietää, että 86 prosenttia yli 80-vuotiaista asuu kotonaan. 40% heistä elää yksin. Noin kymmenen vuoden kuluttua jo joka neljäs on yli 65-vuotias. Suomi vanhenee vauhdilla. Uudet vauvat eivät ehdi tasapainottaa tilannetta.

Väestömme vanhenee vääjäämättä. Nuoria maahanmuuttajia tulisi mieluummin houkutella tänne kuin hätistää heitä pois. Heissä on sekin hyvä puoli, että heidän kulttuureissaan kunnioitetaan ja autetaan vanhuksia hyvillä mielin ja ihan vapaaehtoisesti. Uutisissa kerrottu kirkkonummelaistapaus ei ole ainoa. Tapasin itse pari nuorta vastaanottokodissa asuvaa irakilaista, jotka olivat auttaneet ikäistäni ystävää muutossa. Tupaantuliaisissa he saivat meiltä mummoilta ja papoilta jakamattoman ihailumme.

Meillä vanheneminen huomioidaan huonokuntoisuutena. ”Äiti, sä et sitten kuule enää mitään”, saan kuulla rakkaalta tyttäreltäni, kun lisään volyymiä telkkarissa. Sama toistuu yleisemmin. Vanhoille rakennetaan esteettömyyttä ja väsätään kaikenlaisia apuvälineitä, etteivät kokisi itseään erilaisiksi ja avuttomiksi. Harvan mieleen tulee vastaanottaa vanhuus uutena, hienona ikäkautena ja kohdella vanhaa ihmistä kunnioittavasti ja omaa apuaan hänelle tarjoten. Eipä meikäläiset hevin apua vastaanottaisikaan.

sinikka

Taukohuoneessa oppailla on aika jutella ja vaikka lukea. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Vanhoilta vaaditaan samaa suorituskykyä, vaikka keho väsyy, selkää ja lonkkia särkee, polvi muljahtelee, silmät eivät näe kunnolla. En ollenkaan ihmettele, että hitaammat vanhukset kokevat vain olevansa tiellä.

Meillä Suomessa ei avuttomuus ole sallittua. Jokaisen on pärjättävä itse apuvekottimiensa avulla. Miltähän tuntuisi istua yksin kotona robottihyljettä silitellen? Onneksi minulla on sentään ihan elävä koira, joka pitää huolta ulkona liikkumisestani.

Lapsena olo tuntui luottavaiselta ja hyvältä. Nuorena aikuisena elämä oli usein liian kiireistä, vaativaa ja ahdistavaa. Keski-iässä huomasi, ettei itseään kannattanut ottaa niin hirmuisen vakavasti ja olo keveni. Nyt, 71-vuotiaana, vanhuuden kynnyksellä en havaitse aivojeni toiminnassa mitään vanhuuteen viittaavaa. Ne toimivat nopeasti, ymmärtävät laajoja kokonaisuuksia, oppivat uutta ja tuottavan ihan viisaita ajatuksia. Muu osa kehoa jäykistyy pitkään istuessa eikä jaksa yhtä paljon kuin vielä muutama vuosi sitten.

kortit

Näyttelystä saa mukaansa annoksen elämänohjeita. Kuva: Anniina Nissinen

Nuoret epäilevät, etteivät pääse eläkkeelle ennen kuin 7-kymppisinä. Elinajanodote on pidentynyt. Isoäitini aikoina oli tavallista kuolla tässä iässä, kuin nyt olen. Lapsenlapsilleni 100 vuoden ikä ei ole enää mitään ihmeellistä. Kun tänä vuonna satavuotiaita on liki 800, niin vuonna 2030 heitä arvioidaan olevan kaksinkertainen määrä.

Vaikka eläkkeellä saa olla vapaa, ei se itsessään tuota onnea. Täällä Heurekassa on hienoa, kun on saanut työyhteisön ja kokee yhdessä työkavereiden kanssa olevansa tarpeellinen. Miksei meille vanhoille tarjota enemmän lyhyitä työtilaisuuksia? Työssä käynti virkistää. Siinä saa lisäansioita ja tapaa uusia ihmisiä. Yhteiskunta säästää sairauskuluissa ja kulutus lisääntyy. Win-win!

Eila Laxén, 71,
dialogiopas

Kolmen minuutin elämä

Danielle vanhenee Dialogi ajassa-näyttelyssä neljässä minuutissa. Dialogioppaan elämänkerta kestää kolme minuuttia. Daniellen vanheneminen tapahtuu lähes huomaamatta, oppaan elämä keskittyy valittuihin hetkiin.

Koulutusvaiheessa keskustelimme siitä, mitä kertoisimme ja mitä emme. Välillä nousi pohdinnan aiheeksi se, pitäisikö kertoa, kamalasta opettajasta, paikatuista vaatteista  tai salatuista mustelmista lapsuuden tyttökirjaklassikon Pollyannan tapaan, joka saatuaan
joululahjaksi kainalosauvat iloitsi siitä, että hänen ei tarvinnut käyttää niitä.

portaat_blogi

”Daniellen vanheneminen tapahtuu huomaamatta, oppaan elämä keskittyy valittuihin hetkiin.” Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Minua ärsyttää välillä suuresti ”be positiv”-vaatimus. Tai tarkemmin sanoen siihen liittyvä käsky, jolloin minusta kun tuntuu että joudun kieltämään kaikki pahat asiat ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan. Vuosia sitten olin ryhmässä, jossa eräs keskustelija sanoi, että hän haluaa nyt saada tämän elämänsä jatkuvasti mieltä jäytävän kauhean asian selvään pakettiin, viedä sen kellariin ja antaa olla siellä niin että se ei joka päivä häiritse häntä.

na%cc%88ko%cc%88_blogi

”Dialogiopas, joka nyt säröineen kulkee ryhmänsä kanssa näyttelyn läpi, voi olla toivontuoja.” Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Ehkä joissakin kolmen minuutin elämänkerroissa, vaikkapa rivien välissä, on juuri sellaisia asioita, joiden kanssa me ikääntyneet olemme jo tehneet tilimme. Asioita joiden kanssa voimme nyt elää rauhassa. Siksi tuntui kurjalta kulkea tuo dialogi ajassa ihmisen kanssa, joka koko ajan kantoi kaunaa kauan sitten tapahtuneesta. Ehkä sellainen dialogiopas jonka kolmen kuvan elämäntarinassa on säröjä, joka nyt säröineen kulkee ryhmänsä kanssa näyttelyn läpi, on toivontuoja.

Hinski Honkkila, 73,
dialogiopas

Meidän jengi osa 3

Jouluaika lähestyy ja ulkona on pimeää. Valkoinen lumi oli meillä hetken, mutta nyt on taas ”normaali” Etelä-Suomen vuodenaika? Toivottavasti laitatte paljon valoja ikkunoihin, terasseille ja mihin vaan, missä ne näkyvät ja antavat iloa tähän pimeyteen.

Dialogi näyttelyssä ja varsinkin oppaiden taukotilassa on iloa ja valoa. Juttu lentää ja yleinen kysymys on: muistatteko, kun….? Ja kyllä me muistamme ja muistelemme, sillä onhan meillä sitä kokemusta elämästä.

taukohuone

Dialogioppaiden taukohuoneessa muistellaan, jutellaan ja pohditaan elämänmenoa. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

On hienoa todeta miten työmme on vaikuttanut omaan toimintaamme. Seuraamme herkeämättä keskusteluja, joita käydään mediassa. Tuomme toisillemme luettavaksi kiinnostavat lehtileikkeet, puhumme, mietimme ja olemme aktiivisia. Uusia näkökulmia syntyy näyttelykierroksille, omat tarinat elävät ja Dialogihuone 2:ssa  käydään syvällisiä ja koskettavia puheenvuoroja. Alamme pikkuhiljaa ”oppia homman”.

la%cc%88mminhalaus_blogi

Tiiviiksi ja läheiseksi muodostunut porukka aikoo jatkaa yhteydenpitoa myös jatkossa. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Olemme tutustuneet toisiimme aivan uudella tavalla. Yhtäkkiä meille on syntynyt 29 uutta ystävää. Nyt olemme jo ihan täpinöissämme, kun odotellaan yhteistä risteilyä, jonne ilahduttavasti osallistuu valtaosa ryhmästä. Heitä, jotka eivät nyt pääse mukaan, voin lohduttaa, että yhteydenpitoa aiotaan jatkaa näyttelyn jälkeenkin. Aiomme kokoontua aina tarpeen vaatiessa, sillä emmehän me ystäviä voi jättää.

Hyvää ja rauhallista joulun odotusta!

Kaj-Erik Fohlin, 70,
dialogiopas

Vanhenemisen intiimiydessä

En oikeastaan ollut ajatellut vanhenemista mitenkään erityisesti, ennen kuin aloitin dialogioppaan työt Heurekassa. Olin tietysti huomannut, että hampaiden välit suurenivat ja kenkiä ostaessa oli otettava aiempaa suurempi numero, kuulo ei enää ollut entisensä ja silmälaseja olin jo pitkään käyttänyt lukiessani.

Ikänäkö, ikäkuulo, ikähampaat, ikäjalat. En silti oikein ehtinyt miettiä noita muutoksia, vain sopeutua niihin.

dialogihuone_ilari

”Vanheneminen on yhtäkkiä hyvinkin intiimi asia.” Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Vanhuudesta ja vanhenemisesta on minulle tullut jokapäiväinen asia vasta Heurekassa.

Me olemme monesti aika muodollisia, me ihmiset. Koska se on turvallista. Mutta vanhenemisesta on aika vaikea keskustella muodollisesti, jos samassa huoneessa on monta ihmistä, jotka kaikki kertovat omasta suhtautumisestaan siihen. Oli sitten kyse omasta vanhenemisesta, omien vanhempien vanhenemisesta, oman vanhemman vanhenemisessaan kokemista sairauskohtauksista ja niistä toipumisesta.

Vanheneminen on yhtäkkiä hyvinkin intiimi asia.

Näissä keskusteluissa välittyy paljon kiintymystä. Joku saattaa olla niin huolestunut vanhasta isästään, että hän pelkästään sen vuoksi tulee Dialogi-näyttelyyn. Kuin saadakseen ikääntyneeltä oppaalta kokemusperäistä tietoa ja näyttelyssä myös faktatietoa, jonka kaiken voi ikään kuin pakata reppuunsa ja ottaa sieltä isän tavatessa kuin ohjenuorana kanssakäymiselle tuon läheisen ihmisen kanssa.

Muodollisuus on sellaisista kohtaamisista kaukana.

riipukset

Kaikki Dialogi ajassa -näyttelyyn tulijat saavat kaulaansa riipuksen. Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Senkin huomaa miten yllättävän helppoa meidän ihmisten on luottaa toinen toisiimme. Kun siihen ryhtyy. Ammentaa luottamuksen tunnetta ventovieraiden kohtaamisessa ja saada siitä evästä niin omalle vanhenemiselleen kuin läsnäololle lähimmäisten vanhenemisessa.

Työpäiväni alkaa kävelymatkalla metroon, jolla matkustan yhden pysäkinvälin. Sitten siirryn paikallisbussiin, jolla matkaan juna-asemalle. Junasta jään pois jo ennen Heurekaa ja kävelen 15 minuutin matkan työpaikalle.

Minuun kerryttää luottamusta ja suorastaan iloa, että metrot, bussit ja junat kulkevat niin säntillisesti kuin kulkevat. Ja kun kohtaamisissa ventovieraiden kanssa vanhenemisestakin voidaan puhua niin luottavaisesti, että sitä voi jo kutsua intiimiydeksi, elämässä on kyllä vielä paljon kanssaihmisyyden potentiaalia. Vaikka uutisia katsellessa maailma muunlaiselta vaikuttaakin.

Lena Björklund, 73,
dialogiopas

Mielekäs työ pitää nuorena

”En minä ole vanha, vain tämä aine minun ympärilläni on vanha”, sanon opastettaville kerrottuani olevani 71 -vuotias. Lapset ja muut minua paljon nuoremmat katselevat silmät ymmyrkäisinä. ”Vanha mikä vanha. Eikö tuo osaa antaa periksi. Vaikka onhan se aika nuorekas ikäisekseen”, ajattelen heidän ajattelevan.

Kerron sota-ajan jälkeisen lapsuuteni kotikorttelin pihojen panssariaidoista ja piikkilangoista Helsingissä ja talonmiehistä, jotka ajoivat meitä takaa luudan kanssa. Meistä lapsista heidän kiusaamisensa oli jännittävää ja hauskaa. Juoksimme porttikongeissa ja revimme vaatteitamme noihin piikkilankoihin paetessamme naurusta ulvoen pihalta toiselle.

omaika%cc%88_blogiin

Näyttelyssä jokainen, joka haluaa, saa kertoa oman ikänsä. Anniina Nissinen/Heureka

Onhan tuosta ajasta hirvittävän kauan. Kaikki oli erilaista. Etu-Töölössä lapsia oli paljon ja autoja vähän. Nyt on toisin päin.

Keho on alati jatkuvassa muutostilassa. Nuorena se venyi hurjasti ja toimitti meille kaksi ihanaa lasta. Katson vartaloani peilistä: maha jäi raskauksien jälkeen pussiksi, joka pullottaa syötyäni, vyötärö on tasapaksu, lisärasvaa on kertynyt rintoihin, kasvot valuvat alaspäin. Hymyilen, poskien iho nousee ja alakuloinen ilme häviää. Mutta kuka minussa hymyilee ja kokee itsensä aivan samaksi raisuksi poikatytöksi, josta tuli isona mainosmies, lehtimies ja virkamies? Yksinhuoltajana jouduin vielä olemaan turvallinen isä.

Kehon sisällä tarkkaileva mieli taipuu moneen rooliin, mutta nyt en halua vastaanottaa ulkopuolelta painostettua vanhuksen roolia vain sen takia, että kehoni on sen ikäinen. Elämä on jännittävä seikkailu, jossa keho, tämä vuoroon venyvä ja kutistuva nahkavaate kuluu ja väsyy. Mieli sen sisällä kerää kokemuksia, suree, iloitsee ja viisastuu. Pohjimmillaan mieli pysyy samana. Olen se sama piikkilangoilla tanssiva tyttö.

portaat_blogiin

”Niin vanhoilla kuin nuorilla on oltava innostusta ja sisäistä paloa jaksaakseen tuottaa yhteistä hyvää.” Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

Eiväthän nuo nuoret kuulijani tätä voi vielä käsittää. He elävät sen varassa, mitä he näkevät. He näkevät kuinka vanhat ihmiset muuttuvat hitaammiksi ja varovaisemmiksi. He tietävät, että vanhat sairastavat, sulkevat mielensä vastaanottimen, odottavat surkeina kuivia vaippoja ja lopulta kuolevat. He luulevat, että mieli vanhenee ruumiin kanssa samaan tahtiin.

Myönnän, että en jaksa enää yhtä paljon kuin ennen. Tai sitten olen vain saanut vanhuudelta luvan laiskotella. Laiska tai vanha, en enää tahtoisikaan osallistua työikäisten oravanpyörään. Omana aikanani vielä hienosteltiin kiireellä, oltiin muka niin korvaamattomia. Nyt kiireestä on tullut totta. Tajuntamme tuottaa todellisuutta.

Ihailen telkkarista ikäisiäni julkisuudenhenkilöitä, jotka viisaina ja osaavina jakavat taitojaan. Ihailen teräväpäisiä vanhuksia, joiden silmät loistavat viisautta.

Niin vanhoilla kuin nuorilla on oltava innostusta ja sisäistä paloa jaksaakseen tuottaa yhteistä hyvää. Itsessäni tunnen tuon innostuksen hehkun täällä töissä, dialogioppaana. Mielekäs työ pitää nuorena.

Eila Laxén, 71,
dialogiopas

Heurekan kielenkääntäjän HEUREKA

Dialogi ajassa – oppaiden kuvat ovat näyttelyn aulassa, hyvin ripustettuna seinällä. Jokainen heistä on parilla lauseella kirjoittanut, mitä vanheneminen hänelle merkitsee.

Mietin pitkään miten kuvaisin elämääni 73-vuotiaana eläkeläisenä. Mietin päivieni kulkua metrossa istuen ja Columbuksen kahvilassa Vuosaaressa, mietin matkalla vapaaehtoistehtäviin sairaalaan tai palvelutaloon. Näitä päiviäni, jotka vilahtavat ohi tai usein myös menevät rauhallisesti, välillä jopa vitkastellen – miksi kartan sanaa hitaasti? Ei kuitenkaan pitkäveteisesti, tässä iässä vain joskus päivät kuluvat usein hitaasti, mutta vuodet nopeasti.

Näyttelyn kuvakavalkadin seinää varten alkoi pikkuhiljaa muodostua ajatus, joka päättyy toteamukseen, että jokaisen päivän voi tässä iässä ottaa vastaan sellaisena kuin on.

Heurekan kielenkääntäjä oli hankalassa tilanteessa. Suomen kielellä ilmaisu oli kaksimerkityksinen ja lause piti kääntää englanniksi ja ruotsiksi. Oli olemassa kaksi oikeaa käännöstä. Niistä oli vain valittava toinen, sillä suomen kielen sanaleikkiin eivät nuo kaksi kieltä kääntyneet.

Meidän suomea puhuvien ei tarvitse miettiä, onko kyseessä en tai ett dag, ei sitä viittaanko asiaan vai kaksi-tai yksilahkeiseen ihmiseen, sanonko she, he tai it.
Heurekan kielenkääntäjä teki upean ratkaisun. Hän teki kaksi eri käännöstä:  englanniksi viitataan eri asiaan kuin ruotsiksi käännetyssä. Tällä ratkaisulla myös se lukija, joka ei heti huomannut suomalaista jujua, pääsee ilmaisun sanojen taakse.

tiimalasi_blogi

”Tässä iässä päivät kuluvat usein hitaasti, mutta vuodet nopeasti.” Kuva: Anniina Nissinen/Heureka

En kiusallakaan kirjoita tähän tarkkaa tekstiä. Käännöstä kannattaa käydä ihailemassa näyttelyssä, vastaanottotiskin oikealla puolella olevalla seinällä se komeilee.

Hinski Honkkila, 73,
dialogiopas

P.S. Tajusin tässä eräänä päivänä (sohvalla lojuessani) että ei meidän kielemme olekaan ainutlaatuinen. Samaa kielipeliä voi käyttää ainakin kielessä jota tilastojen mukaan hallitsee Suomessa n. 10 000 ihmistä: suomalaisessa viittomakielessä. Siinä ilmaisu on oikeastaan vielä rikkaampaa.

Ensin kerrotaan viuhuvin käsin koko juttu, sitten lopuksi yhdellä viittomalla vedetään kaikki yhteen, juuri samalla tavalla kuin suomeksikin. Mutta lisäksi tulee kasvojen ilme ja kehon kieli, viittomakielen ainutlaatuinen ilmaisuvoima. Mutta jos siitä pitäisi kääntää takaisin muille kielille, kääntäjä joutuisi ottamaan eri merkityksien mukaan saamiseksi ainakin saamen ja romanikilelen, venäjän ja espanjan eivätkä nekään pitkälle riittäisi.

Meidän jengi osa 2

Taas on vettä virrannut ja työ Dialogi ajassa -näyttelyssä alkaa tulla tutummaksi. Jotkut meistä tulee työvuoroon hyvissä ajoin, että ehtii vaihtaa muiden oppaiden kanssa kuulumiset.

Joka kerta, kun saapuu työpaikalle, on vastassa iloinen joukko tervehtimässä. Kun kierrokset alkavat, jokainen odottaa innolla, että pääsee kertomaan oman tarinansa. Jokaisella kierroksella tarina saattaa saada uuden näkökulman kuulijakunnasta riippuen. Tarinoita kerrotaan ja käsitellään eri tavalla esimerkiksi aikuisten ja kouluikäisten lasten kanssa.

blogi_oppaat

”Jokaisella kierroksella tarina saattaa saada uuden näkökulman kuulijakunnasta riippuen.” Kuva: Anniina Nissinen / Heureka

Mielenkiintoisinta on se, kun saa lukea oppaiden kirjoittamaa ”mustaa päiväkirjaa” taukohuoneen pöydällä tai ajankohtaisista aiheista keskustellaan sosiaalisessa mediassa. Taukojen aikana kerrotaan omia juttuja, elämänkokemuksia ja vitsejä, mutta keskusteluissa käydään läpi myös näyttelyyn liittyviä seikkoja: lukuisia kiitoksia, huomioita, parannuskeinoja ja ajankohtaista tietoa vanhenemisesta.

Tuntuu hyvältä, kun elämään on tullut 29 uutta ihmissuhdetta, ystävää, joista ei halua päästää irti. Eikä päästetä. Näyttelyn päätteeksi on jo suunniteltu yhteinen Tallinnan reissu, jota odotellaan kuin kuuta nousevaa. Saa nähdä mitä yllätyksiä on tulossa.

tarina_blogi

”Tuntuu hyvältä, kun elämään on tullut 29 uutta ihmissuhdetta, ystävää, joista ei halua päästää irti.” Kuva: Anniina Nissinen / Heureka

Tällä viikolla saimme uutta tietoa tutkimuksesta, joka julkaistiin YLE:n uutisissa. Tutkimus otettiin heti innokkaasti mukaan näyttelyyn liittyvään keskusteluosuuteen.

Näyttelyissä olemme tavanneet joka päivä mielenkiintoisia ihmisiä ja saaneet paljon asiantuntevaa palautetta. Tapasimme muun muassa ihmisen, joka on ollut mukana käynnistämässä avoimia yliopistoluentoja Suomessa.

No niin, eipä tässä muuta tällä kertaa. Nähdään taukohuonessa.

Kaj-Erik Fohlin, 70,
dialogiopas